Millainen vanhempi vaihtaa lapsensa alkoholiin? Entä millainen vanhempi nostaa kätensä lasta kohden ja lyö? Millainen vanhempi antaa uuden puolisonsa pahoinpidellä omaa lastaan? Millainen vanhempi hyväksi käyttää seksuaalisesti lastaan tai antaa puolisonsa tehdä niin? Millainen vanhempi juoksee sokeasti uuden rakkauden perässä unohtaen että hänellä on vielä alaikäinen lapsi/lapsia?

Mitä ihmettä aikuisen päässä liikkuu? Jos lapsia tehdään niin lapsista myös huolehditaan. Lapsi luottaa äitiin ja isään sokeasti, lapsi jumaloi vanhempiaan ja rakastaa heitä, on riippuvainen heistä. Entä sitten kun se luottamus rikotaan? Moni ajattelee myöhemmin että nehän on vain dramaattisia muistoja lapsuudesta ja eivät vaikuta enään tähän hetkeen. Joka niin luulee on väärässä. Seuraukset jota tästä kaikesta seuraa, lapsi kantaa mukanaan läpi elämänsä ja suurimmat vahingot voivat ilmetä vasta aikuisuuden kynnyksellä.
Tiedän mistä puhun ja tahdon kertoa oman tarinani, sekä kertoa samalla muutamasta läheisestäni.

Minun syntyessä äitini oli vasta täyttänyt 20 vuotta ja vain hetkeä aiemmin mennyt naimisiin. Isä oli saman ikäinen. Syntymäni aiheutti isässä mustasukkaisuutta joka johti tolkuttomaan ryyppäämiseen ja sekoilemiseen. Minun muistot alkavat kun olin vasta 3 vuotias, silloin syntyi ensimmäinen sisareni. Ollessani 3-5 vanha tapahtui elämäni draumaattisimmat asiat.

Äiti oli töissä ja isä lapsenvahtina kotona. Hän oli kännissä ja sekaisin sekä viinasta että pillereistä. Isä toi naisia meidän kotiimme, vei heidät äidin ja isän makuuhuoneeseen..äänistä päätellen ei ollut vaikeaa arvata mitä huoneessa tapahtui. Joinakin iltoina isä sammui pillerihöyryissä lukkojen taakse vessaan tai pihalle. Siskoni oli vasta vauva ja minä 4 vanha pikkutyttö kun jouduin jo kantamaan vastuuta sisarestani. Muistan yhden yön kun kodissa oli hirveä meteli isän riehumisen takia, sitä kesti tunti tolkulla ennen kun viimein hiljeni. Kun vihdoin uskalsin mennä huoneesta katsomaan mitä oli tapahtunut niin eteisen käytävä oli veressä ja sekaisin. Vessan ovi oli auki ja isä makasi kynnyksen päällä käsivarret puukolla viilleltyinä ja aivan hiljaisena.
Kauhuissani juoksin siskon luokse ja odotin aamua että äiti tulisi töistä kotiin. Aamu tuli ja äiti, pian tuli myös poliisit ja ambulanssi.

Isän touhu rauhottui hetkeksi, mutta edessä oli jotain ihan muuta. Iltoja ja öitä jolloin isä repi hereille kesken unen ja löi. Edessä oli pahimmat painajaiseni..Isä tahtoi pitää minua sylissä ja olla kanssani. Aina kun hän lähti jonnekkin niin otti minut mukaansa. Sitten tuli se ilta kun äiti oli taas töissä, sisko nukkumassa ja minä isän kanssa kahden hereillä. Isä alkoi silitellä ja kosketella..sanoi suukottavansa ja taas alkoi koskea. Olin kauhuissani koska en voinut ymmärtää miksi hän teki niin, olin pieni lapsi ja luoptin isään. Kun se kauheus oli ohitse niin isä uhkaili hakkaavansa jos paljastaisin mitä minulle oli tehnyt ja minä pelkäsin, pelkäsin kuollakseni. Sen takia vaikenin, olinhan vasta 4-5 vuotias. Sitä helvettiä jatkui lähes vuoden ajan. Toivoin joka päivä ettei äiti menisi töihin, että hän jäisi suojelemaan minua ja siskoa, mutta eihän äiti tiennyt. Ei hän tiennyt mitä kodin sisällä tapahtui hänen poissa ollessa. Me muutettiin asumaan eri paikkaan ja siellä uudessa kodissa sitten kerroin äidille että minne isä on koskenut ja mihin hän on suukotellut.
Muistan sen päivän edelleen hyvin vaikka olin 5 vanha. Isä ei ollut kotona vaan ryyppäämässä naapurissa. Äiti alkoi itkeä ja suuttui silmittömästi, hän pakkasi jätesäkkeihin meidän kaikki vaatteet ja pakkasi kaiken tärkeimmän laatikoihin. Äiti lastasi tavarat ja meidät autoon ja me lähdimme. Isä jäi ilman mitään selityksiä ja koti jäi, siitä alkoi pakeneminen isältä.

Tänä päivänäkään en pysty ajattelemaan asiaa loppuun asti, on ihan liian iljettävää muistaa sitä kaikkea..on liian raskasta ajatella että minulla ei ole lapsuudesta yhtään hyvää muistoa isästä. Nyt jälkeen päin aikuisena olen miettinyt ja itkenyt sitä että miksi äiti ei tehnyt asialle mitään? Ei laittanut isää vastuuseen teoistaan vaan antoi asian olla. Eikö minun fyysinen koskemattomuus ollut sen arvoinen että olisin ansainnut oikeutta? Ne tapahtumat vaikuttivat syvästi ja mieleni pakotti minut unohtamaan kaiken lähes heti sen jälkeen kun teot olivat paljastuneet. Meni vuosia etten ajatellut niitä ollenkaan ja jossain vaiheessa ne palasivat aaveina mieleeni mutta luulin niiden olevan vain öisiä painajaisia, en muka muistanut sellaista tapahtuneen. Tapahtumien myötä ymmärsin että oma "minä kuvani" oli pahasti vääristynyt, luottamukseni miehiin oli olematon, itsetuntoni oli pohjamudissa ja tunsin aina olevani arvoton. Kuvittelin aina että jos joku kohteli minua huonosti niin olin sen ansainnut, olinhan tahrittu ihminen. Kestin koulukiusaamisen, kestin henkisen väkivallan ensimmäisessä parisuhteessani ja myös hakkaamisen, kestin seuraavassa parisuhteessa ryyppäämisen ja pettämisen, palasin yhteen ensimmäisen mieheni kanssa ja henkinen väkivalta jatkui, sekä minusta tuli täysin itsestään selvyys ja toisen ihmisen sätkynukke jolta puuttui oma tahto ja arvokkuus. Äidistä tuli alkoholisti ja sen myötä nuorin sisareni muutti luokseni asumaan, menetin äidin viinalle ja isän jo aikaa sitten.

Millainen isä tekee lapselleen näin? Millä oikeudella hän voi riistää lapselta viattomuuden ja tahria lapsen kehon sekä mielen näin pahasti? Miksi äiti ei suojellut oikeuksiani? Näitä mietin vuodesta toiseen.

Nyt olen uudessa parisuhteessa ja asun kaukana vanhasta elämästäni. Olen raskaana ja saamassa pienen tytön. Tämä nostattaa tunteita ja muistoja pintaan, koska automaattisesti tahdon suojella lastani pahalta maailmalta. Isä tahtoo olla vaari ensimmäiselle lapsenlapselleen, minä taas en tahdo sitä petoa päästää lähellekkään lastani ja itseäni ja siitä aion pitää myös kiinni. Se ihminen ei koskaan tule koskemaan tahraisilla käsillään lapseeni, ei ikinä.
Uudella miehelläni on kaksi lasta ja lapset asuu meidän kanssa koska lasten äiti ei ole kykeneväinen heistä huolehtimaan. Lasten äidillä on mies joka istuu tälläkin hetkellä linnassa ja molemmat heistä on pahoinpidellyt lapsia, sekä äiti että äidin mies. Äidille merkkaa enemmän ryyppääminen ja miesten perässä juokseminen kun omat lapset ja heidän näkeminen. Äiti provosoi ja yllyttää lapsiaan eri tavoin joka kerta kun lapset hänen luonaan ovat. Hän koittaa saada lapset kääntymään minua vastaan kaikin keinoin. Tarkoitus on kai sekoittaa pakkaa ja saada meidän arki kotona mahdollisimman hankalaksi. Äiti ei vain ymmärrä että lapset pelkäävät häntä, sen lapset ovat minulle sanoneet. He yrittävät olla kaikin tavoin mieliksi äidille ettei hän suutu ja tukista tai läpsi heitä. Äiti on piessyt vanhempaa lastaan esim. mattopiiskalla niin että jäljet on jääneet muistoksi, kun lapsi asiasta kotona kertoi ja koulussa niin äiti väittää lapsen valehtelevan. Ei lapsi tuollaista valehtele. Asiasta on tehty rikosilmoitus.

Äiti yrittää saada lapset uskomaan että isä on paha ja hän on ainoastaan hyvä, äiti yrittää myös saada lapset ajattelemaan niin etten ole heille mikään ja minua ei tarvitse totella tai kuunnella ollenkaan. Se on sairasta leikkimistä lasten kustannuksella ja kieroa pitää heitä pelinappuloina omassa leikissään. Lapset tykkäävät minusta ja aina kun tulevat kotiin äidiltään niin kertovat kuinka kova ikävä heillä on minua ollut. Lapset halaavat monesti päivässä ja kertovat miten paljon minusta tykkäävät, he tahtovat syliin ja olla lähellä. Kaipaavat siis turvallisuuden tunnetta ja rakkautta. Lasten isä on mahtava ja rakastava isä, lapset ovat hänelle kaikki kaikessa ja hän suojelee heitä kaikelta. Suoraan sanottuna mielestäni tässä tapauksessa olisi parempi ilman äitiä, ainakin lasten mieli ei järkkyisi niin rankasti, eikä heidän tarvitsisi pelätä äitiään ja sitä että milloin äidin mies vapautuu vankilasta.

Reilut 6 vuotta sitten äitini sai uuden tuttavuuden, viinan. Hän löysi itselleen uuden miehen joka oli täysin alkoholisoitunut ja se oli äidin tuho. Äiti alkoholisoitui pikkuhiljaa ja nyt enään ei ole mitään tehtävissä asialle. Hän alkoi laiminlyödä vastuutaan elämässä, alkoi lintsaamaan töistä ja keksimään kaikenlaisia sairauksia miksi ei töihin voinut mennä, hän esim. sairasti muka kolmesti sikainfluenssan. Lopulta töitä ei enään ollut. Hän alkoi laiminlyödä vastuutaan äitinä ja hoki vain että hän on yli 20 vuotta elänyt vaan lapsilleen, että nyt on hänen aikansa elää itselleen. Noh mikäs siinä, mutta äidillä oli kaksi alaikäistä lasta kotona asumassa, toinen vielä ala-asteella ja toinen yläasteella. Tilanne paheni aluksi tietämättäni ja kun se vihdoin selvisi minulle niin nuoremmat sisareni olivat jatkuvasti evakossa luonani ja poissaoloja koulusta kertyi. Koti oli likainen, ilmapiiri oli kireä ja riitainen, äiti ei huolehtinut ruokaa lapsille vaan lapset tekivät sen itse ja huolehtivat että kaksi humalaista söivät. Lapset yrittivät siivota, pitää kotia yllä ja hoitaa koulunsa. Päivät pitkät saivat kestää riehumista ja riitelyä, katsella kun äidin mies kävi äidin päälle ja lopulta myös lasten päälle.

Onneksi tuli se päivä että koulu teki sossuun ilmoituksen tilanteesta ja lasten kavereiden vanhemmat alkoivat tehdä myös ilmoituksia. Lopulta soitin sossuun ja vahvistin kaiken todeksi, siitä kaikki muutokset alkoivat. Toinen sisaristani lähti muualle opiskelemaan ja asui asuntolassa, nuorin sisareni sijoitettiin kiireellisesti luokseni asumaan ja hän vaihtoi koulua. Äiti haukkui minut lapsenryöstäjäksi, huoraksi...sanoi että olen isoin virhe mitä hän on koskaan elämässään tehnyt, uhkasi hakkaa ja tappaa minut. Hän sanoi ettei minulla ole mitään asiaa hänen silmiensä eteen tai hänen kotiinsa, kertoi minulle kuinka paljon vihaa minua. Meidän välit tuhoutui silloin lopullisesti. En enään soita hänelle, hän soittaa silloin tällöin mutta lähes aina humalassa. Hän on äiti vain nimellisesti, samoin kuin isäkin. En kadu päivääkään sitä että sain sisareni luokseni, olen antanut turvaa ja rakkautta. Kaikki kolme sisartani ovat tärkeintä minulle koko maailmassa, he ovat perheeni ja yhdessä me selvitään kaikesta. Jokainen meistä on kestänyt yhden tai useamman vaikean masennusjakson läpi vanhempiemme tekojen takia ja jokainen miestä uskoo ettemme ansaitse parempaa. Nuorimmat syyttävät itseään siitä että äidistä tuli alkoholisti ja joutuvat hakemaan apua ammattiauttajilta. 

Onko se oikein? Näinkö vanhemmat kantavat vastuunsa? Olen paljosta katkera vanhemmilleni..mutta tiedän että tulee vielä päivä jolloin he molemmat tajuavat tekonsa ja silloin voi olla jo aivan liian myöhäistä pyytää anteeksi. Tässä tapauksessa äidillä on vielä mahdollisuus, isä menetti sen jo aikaa sitten..tai oikeastaan anteeksi pyynnöt olivat turhia siitä hetkestä lähtien kun hän minuun koski. Elämä on, ei aina niin oikeudenmukaista. Kaikki tämä on kuitenkin tehnyt minusta vahvan ihmisen, ihmisen joka selviää kaikesta eikä anna periksi. Tiedän maailmassa olevan paljon pahempia tapauksia kun tämä omani on ja tiedän monen kärsivän vanhempiensa teoista koko ajan jossain päin maailmaa. 

Miksi tehdä tähän maailmaan lapsia jos ei aio antaa heille turvattua elämää ja rakkautta?

Muutama tunti sitten löysin itseni taas makuuhuoneesta itkemästä ja puristamasta tyynyä itseäni vasten. Mitä se hyödyttää? Ei se itku tuo ketään luokseni, kukaan ei sitä kuule tai näe. Välille jäi satoja kilometrejä silloin kun tein päätökseni lähteä ja jättää kaikki entinen taakseni. Taakse jäi läheiset, perhe ja ystävät...kaikki tuttu ja turvallinen. Taakse jäi kaikki se minkä voimin viimeisen vuoden jaksoin elämässä kiinni roikkua. Tahdoin uuden alun ja sen sain, isot elämän muutokset eivät ole loppuneet vielä, isoin muutos on vasta edessä. Se jännittää ja pelottaa mutta olen silti siitä onnellinen.
On päiviä ettei ikävä vaivaa, koska kaikki täällä pyörii uuden perheen ympärillä..ei ehdi pysähtyä, ei ehdi kaipaamaan. Yöt on pahimpia koska silloin on aikaa miettiä ja aikaa muistella. Rakkaus on ihmeellinen asia, se saa tekemään isoja päätöksiä. Se antaa rohkeutta vaatia elämältä enemmän.

Rakkauden takia minäkin päätin lähteä. Tiesin muutoksesta tulevan vaikeaa ja että aikaa tulee varmasti kulumaan paljon ennen kun tähän kaikkeen tottuu. Ei ole ystäviä täällä kenen luokse mennä kun tahtoo piristystä tai kun tahtoisi hetken hengähtää ja paeta omasta arjestaan. Ei ole ketään kenelle soittaa että tule teelle tai voinko tulla käymään ja se ottaa koville välillä. Välillä itken aivan lohduttomasti, puran tuskaani päiväkirjaan..se on paikka minne voin luottaa kaiken sisimmästäni, se ei petä eikä käännä selkäänsä.

Kaikki sanoo että; "Onhan puhelimet ja internet keksitty." Ei se ole sama asia, ei ollenkaan. Eikä varsinkaan silloin kun ystävät vannoivat minulle miten yhteyttä pidetään ja soitellaan usein, kun yritän soittaa niin puhelimeen ei vastata, eikä soiteta takasin. Tuleehan siinä melkoisen hyvä olo. Sitä miettii että, kuinka ohuelle pohjalle kaikki olikaan rakennettu. Silloin muistaa sen miten itse on ollut läsnä heidän elämässä aina kun he sitä ovat tarvinneet, oli päivä tai vuorokauden aika sitten mikä tahansa. Missä he ovat nyt? Missä ovat ystäväni nyt kun heitä eniten tarvitsen? En ikinä, en koskaan olisi heille tehnyt samaa.

Tiedän että kun pääsen töihin niin saan tuttuja, uusia kavereita ja ehkäpä uusia ystäviäkin. Mutta nyt olosuhteiden pakosta en voi vielä mennä töihin aikoihin, saan elämääni kyllä uutta iloa melko pian..jäljellähän on enään muutama kuukausi. Uskon että silloin ikävä helpottaa ja unohtuukin osittain. Se  pieni ihme jonka saan pian syliini, on auringonpaisteeni, asia jonka piti olla mahdotonta mutta josta tulikin yllättäen täyttä totta. Se on asia josta kiitän elämää ikuisesti, saan sittenkin tulla äidiksi. Uskon että tämä pyyhkii kyyneleeni, vieden mennessään samalla tuskan ja ikäväni.

Olen jo kauan suunnitellut alkavani kirjoittamaan omaa blogia. En tiedä teenkö sen sen takia että muut kuulisivat sanottavani vai sen takia että tahdon purkaa mieleni jonnekkin. Ehkä kuitenkin kirjoitan koska tahdon saada ääneni kuuluviin, tahdon saada itseni myöntämään tapahtuneita asioita ja aloittaa niiden käsitteminen vihdoinkin.

Nyt olen elämäni suuressa käännekohdassa, muutokset ovat väistämättömiä ja olen viimein saamassa jotain sellaista jota sydämestäni olen toivonut ja halunnut. Edessä on velvotteita ja suurta vastuuta. Vuosien taistelun ja väsymyksen jälkeen uskalsin irroittautua menneestä, päästää irti ja pudottautua tuulen mukaan.
Sillä tiellä olen nyt ja vaikka paljon sainkin kerralla, niin paljon että en aluksi meinannut matkassa itse pysyä niin olen kaikesta kiitollinen.
Vaikka menneisyydessä on haamuja ja selvittämättömiä asioita niin olen päättänyt  ne kohdata ja oppia elämän niiden kanssa.. oppia antamaan anteeksi.
Moni tulee varmasti ajattelemaan ettei yhdelle ihmiselle voi tapahtua noin paljon, mutta tiedän että on monia joille tapahtuu enemmänkin. Vaikka tapahtumat ovat olleet rankkoja ja ahdistavia, on seassa paljon hyvääkin ja jokainen tapahtuma on kasvattanut minua ja vahvistanut. Näin jälkeen päin voin siis hymyssä suin seistä leuka pystyssä ja olla onnellinen siitä millaiseksi olen kasvanut matkan varrella.

Tulen kirjoittamaan laidasta laitaan asioita. Niihin asioihin liityn itse ja monet läheiseni. Olen onnellinen jos jostain kirjoituksestani on jollekkin apua, tukea tai että joku saisi kannustusta tehdä asioille jotain. Itse en aikanaan osannut hakea vertaistukea mistään, vasta nyt tässä vaiheessa ymmärrän miten korvaamatonta se apu voi olla ja suosittelen sitä kaikille. Yksin ei tarvitse jaksaa ja kestää, jossain on joku samassa tilanteessa ja voi tarjota vertaistukea.

Se millä olen aina selvinnyt ja mikä on minut pelastanut kaikesta, on yksinkertaisesti puhuminen ja kirjoittaminen, ongelmien myöntäminen ja lopulta nöyrtyminen siinä että en ole superihminen joka selviää yksin kaikesta. Apua on pyydettävä jos sitä tarvitsee, sitä ei tarvitse hävetä.